Käärmeitä piippuun-monikulttuurin olemuksesta

Suurissa kaupungeissa lienee aina ollut monikulttuurisia piirteitä. Kaupankäynti kansainvälisesti vaatii kansainvälisiä vierailijoita ja jossain määrin saa aikaan kansainvälistä asutusta kohdealueelleen. Kun ajatellaan jonkin urbaanin alueen historiaa, puhutaan Euroopan mittakaavassa usein sadoista vuosista, jonka puitteessa alue kehittyi ja muuttui mahdollisesti kansainvälisemmäksi. Prosessi tapahtui luonnostaan talouden tarpeiden mukaisesti ja hitaasti johtuen mm. kehittymättömistä liikennöintimahdollisuuksista. Tavallinen rahvas oli paljolti sidottu synnyinseutuunsa eikä muuttoa harrastettu nykyajan malliin.

Nykyajan monikultturismi, erotuksena monikulttuurisuudesta, joka on asioiden olotila, on ideologinen ja poliittinen liike tarkoituksenaan edistää monikulttuurisuutta. Tämä liike toimii yli puoluerajojen vasemmalta vihreiden kautta oikealle. Itse asiassa monet monikulttuurisuuteen positiivisesti suhtautuvat ihmiset eivät edes tiedosta edustavansa monikultturismia puhuessaan (valikoimattoman) maahanmuuton puolesta. Monikultturismi ei ole pääosaltaan mikään älyllinen liike. Se kieltäytyy itsepintaisesti näkemästä maahanmuuttoon liittyviä ongelmia, tai yrittää selittää ne johtuvaksi pääosin kantaväestön nurjista asenteista, huolimatta integroitumiseen liittyvistä massiivisista ongelmista Euroopassa. Esimerkiksi Ranskan siirtolaislähiöiden ja niiden ”nuorisoon” liittyvien ongelmien selittäminen syrjinnästä johtuvaksi on ongelman massiivisuuden huomioon ottaen naurettavaa. Miksi yksityisen sektorin yritykset sortaisivat koulutettuja, sopeutuneita ja kielitaitoisia maahanmuuttajia? Miksi näitä tulokkaita ei työnnettäisi julkisen sektorin työpaikkoihin sossun sijaan? Useimmat monikultturistit eivät todennäköisesti ole analysoineet oman ihanteensa loogista päätepistettä, joten jätämme heille hieman mietittävää.

Monikultturismin ja Eurooppaan kohdistuvan, 95 % kouluttamattoman laillisen ja laittoman siirtolaisuuden luoman paineen tuottama monikulttuurisuus tuntuu edistyvän ennennäkemättömällä vauhdilla verrattuna aiempaan. Kun aiempina vuosikymmeninä ja – satoina monikulttuurisuus kehittyi hitaasti kaupan, hovien ja kirkon vaikutuspiirissä, sekoittuu tämän päivän monikulttuurisuuteen laittomien siirtolaisten halu päästä kiinni todelliseen tai kuviteltuun länsimaiseen unelmaan, ja monikultturistien halu edistää tätä unelmaa.

Monikultturistien haaveena oleva yhteiskunta on keinotekoinen rakennelma. Se ei kunnioita satojen ja tuhansien vuosien aikana muovautuneita kulttuurisia käyttäytymismalleja, ei tunnusta niiden mahdollista keskinäistä kitkaa, eikä minkään kulttuurin tai kansakunnan erityisasemaa omalla maallaan. Nurinkurista kyllä, moni monikultturisti ei halua ymmärtää intiaanien kohtalon johtuneen pohjimmiltaan vieraan toiseuden (monikulttuurin) tunkeutumisesta heidän mailleen. Tässä tapauksessa monikulttuuri oli paha asia, sillä se oli valkoisen eurooppalaisen monikulttuuria, vääristynyttä sellaista. Sen sijaan islamilainen kulttuuri ei kykene vastaavaan. Monikultturisti ei halua myöntää, että nykyajan lyhyiden välimatkojen maailma vaatii varsinkin pienten kansakuntien ja niiden kulttuurin suojelua, vaikkei välitöntä hengenvaaraa olisikaan.

On monikulttuurisuudessa toki myös hyviä puolia, jos niitä oikein alkaa esiin kaivaa. Ensimmäisenä mieleen tulee etniset ravintolat. Tuskin kukaan haluaisi luopua kiinalaisesta, tai thaimaalaisesta ruokailuelämyksestä silloin tällöin. Thaimaalaisen ruoan valmistus on oma taitolajinsa, jonka hallitsee parhaiten se, joka on kyseisessä kulttuurissa varttunut. Sen sijaan sanottakoon, että kuka tahansa kykenee vääntämään kasaan kebab-annoksen, mikä kuvaa mainiosti kebab-paikkojen pikaruoka luonnetta. Sama koskee pizzaa, hyvässä ja pahassa. Ihminen saa sitä mitä tilaa. Onko niitä paskoja valmispizzoja pakko ostaa?